... AND THAT'S WHO I AM.

Oon nähnyt tän tyyppisiä postauksia aika monessa blogissa ja päätin että "mäkin haluun".

Aika monta kertaa on varmasti itse kullekin tullut vastaan kysymys 'Kerro itsestäsi'. Tiedän omakohtaisesta kokemuksesta, että vaikka siihen olisi vastannut kuinka monta kertaa tahansa, se tulee aina yllätyksenä. Ja sitten suurin osa ajasta kuluu siihen, kun mietit mikä olisi viisas vastaus juuri siihen kyseiseen paperiin, liittyi se sitten esseeseen tai työhakemukseen. Toinen kompakysymys on 'Mainitse pari huonoa puolta itsestäsi'. Siinäkin voi helposti ampua itseään jalkaan ja moneen kertaan. Miten voit muka mollata itseäsi niin, ettet hehku huonoa itsetuntoa ("mulla on pattipolvet ja väärän väriset silmät tähän hommaan") tai paljasta jotakin, jonka luettuaan kukaan ei ainakaan halua palkata sua ("olen kleptomaani ja himoitsen toimistotarvikkeita.." )?

Tai sellaista mä mietin, mutta sitten ratkaisin kyseisen ongelman näillä kuvilla. Seuraavan kerran kun näen nuo kysymykset jossakin, vastaan siis: "ks. mun blogi."

Enjoy.

Parlez-vous français? - Oh yeah, all the time.

Eipä ole kauheasti mitään mielenkiintoista tällä puolella maailmaa tapahtunut kahden viikon sisällä.
Ensi viikolla varmaan tulee enemmän tekstiä kun lähdetään hostperheen kanssa pitkäksi viikonlopuksi San Diegoon, Kaliforniaan!
 
Mun au pair -sopimukseen kuuluu pakollinen opiskelu, 6 krediittiä yhteensä, joten rekisteröidyin taas paikalliseen collegeen, siihen samaan missä olin viime vuonnakin. Tällä kertaa otin "ranskan kielen alkeet".
Oon oikeastaan aika innoissani mun valinnastani, ranskan kieli on aina kiinnostanut enemmän tai vähemmän ja se olisi kieltämättä kiva lisä mun ansioluetteloon. Vuokrasin Amazonista kurssikirjan (68 dollaria) ja sen pitäisi tulla postissa perjantaina. Meidän kurssiopettaja on selvästi ranskalainen, varustettuna mahtavalla aksentilla. Keskittyminen tuskin herpaantuu, kun kuuntelen mielenkiinnolla sen englannin ääntämistä.

Maanantaina oli Labor Day ja kävin sitten viemässä E:tä ja A:ta rannalle ja leffaan. Käytiin katsomassa the Diary of The Wimpy Kid, joka on suositusta lastenkirja -sarjasta tehty elokuva, olisikohan jo peräti kolmas? Ihan hauska, mutta 11 dollaria meni hukkaan mun mielestä.

Mulla on älytön säästökuuri meneillään ja ihme kyllä rahaa silti valuu jostain reiästä ulos.
Yritän kerätä rahaa, jotta voisin vihdosta viimein ostaa itselleni järjestelmäkameran. Viimeiset kaksi kuukautta oon kuolannut itselleni tätä:

Canonin EOS Rebel T3i, kahdella objektiivilla. Jostain tarvisi siis saada kasaan reilu 800 dollaria ja tämä ihanuus on minun. Hostvanhemmat lupasivat osallistua kameran kustannuksiin, sen sijaan että mahdollisesti ostaisivat mulle marraskuussa synttärilahjaksi jotain turhaa.

Mietin tässä tänään, että jos rekisteröityisin johonkin tanssitunneille pitkästä aikaa... Jos saisi jotenkin järjesteltyä tän työn kanssa sopivasti...

IT'S LIKE FIRST DAY OF SCHOOL AGAIN

Tänään oli E:n ensimmäinen koulupäivä! Onneksi kesäloma on ohi. Mun on pakko päästä takaisin normaalirutiiniin kiinni. Tässä perheessä mulla ei ole aamutöitä ollenkaan, mikä sopii mulle tosi hyvin.
Tällä viikolla onkin töitä 15.30-18.30 ma-pe ja viikonloppuna lähdetään taas Massachusettsiin, hostvanhemmilla on jotkut häät mihin niiden pitää osallistua.

On muuten mahtavaa huomata kuinka lapset kasvaa. E:llä oli kesällä synttärit ja poika sai 7-vuotislahjaksi asenneongelman. Mitään ei voi kysyä etteikö sieltä tulisi näsäviisas vastaus. Ihanaa.
Tällä hetkellä se tekee sitä kyllä enemmän vanhemmilleen, mutta kun tästä aikaa kuluu, niin uskon että saan itsekin varmasti oman osani.

Ajanvietto lasten kanssa on muutenkin palkitsevaa. Jos jotain oppii, niin ainakin sen että itselle pitää osata nauraa, mutta häpeän tunteesta et ikinä pääse eroon. Lapset tykkää yleensä lauleskella itseksensä jotain, yleensä niin että otetaan jokin tuttu sävelmä, vaikka 'Tuiki Tuiki Tähtönen' ja keksitään siihen uudet sanat.
Varsinkin poikien kanssa ne lyriikat on lajia: "You're so stupid, you're so fat and chubby and fat fat fat fat and stu-piiiid." (suom. "Oot niin tyhmä, oot niin läski ja pullee ja läski läski läski läski ja tyh-määäää")
Vartin toiston jälkeen se jumittaa seuraavaksi sun päässä. Ainoa keino päästä siitä eroon on joko a) hyräillä siihen äkkiä tilalle joku oikea biisi tai b) pysyä visusti kotona. Mutta auta armias, jos menet johonkin julkiselle paikalle... On meinaan hieno huomata kaupan sipsihyllyllä, että se biisi ei enää kuulukaan vain sun pääsi sisällä vaan se on siirtynyt sun äänihuuliisi ja hoilaatkin sitä ääneen: "You're so fat and chubby and fat fat fat..." Siinä vaiheessa, kun tajuat mitä juuri tapahtui, ainakin kuusi ihmistä katsoo sua. Siinä vaiheessa sä kyllä liukenet paikalta aika noileesti... Ja sitten huomaat että otit kiireessä väärän sipsipussin. Mutta eihän sinne hyllylle voi mennä enää takaisin tietenkään! ...Tälläsissä tilanteissa harvemmin naurattaa ensin ja hävettää myöhemmin.


Asiasta kolmanteen, tänään oli elokuun au pair -tapaaminen Starbucksissa. Koko porukka oli täynnä uusia naamoja, auppareita jotka ovat olleet täällä vain muutaman viikon. Musta tuntui jotenkin kauhean "vanhalta", vähän niinkuin 'been there, done that' -fiiliksellä. Tällä hetkellä ainakaan ei vaan kiinnostaisi tutustua kehenkään uuteen ja tavallaan aloittaa taas alusta. Mutta ehkä mun on pakko, kun Juulikin lähtee joulukuussa... Saa nähdä.

TRAVEL FEVER HALLUCINATIONS

Tänä vuonna kesä meni tosi nopeasti ja oli täyteenahdatumpi kuin koskaan ennen. Elin matkalaukusta melkein kahdeksan viikkoa.

Ensimmäisenä oli Michigan.
Lähdettiin 30.6. puolenpäivän aikaan LaGuardian kentälle. Lento Traverse Cityyn kesti pari tuntia. Itse en ole ollenkaan hyvä lentäjä, kadehdin niitä ihmisiä, jotka tuntee itsensä tosi kotoisaksi lentokoneessa. Oli hieman ahtaanpaikankammoa ikkunapaikalla. Lisäksi mulla oli rahdattavana A:n turvaistuin, joka ei tietenkään mahtunut ylälokeroon. Onneksi mun vieressä istuva nainen tarjoutui laittamaan sen edessä istuvan penkin alle oman laukkunsa tilalle. Se kyllä katsoi mua hieman säälivästi, ihan kuin olisin ollut joku väsynyt neljän lapsen äiti, joka joutui raahaamaan turvaistuimia koneessakin. Oikeastaan siltä musta tuntuikin, ainakin kahden viikon jälkeen.

Kentällä oli vastassa G:n (entinen hostäiti) äiti Nana. Suunnitelmissa oli viettää Nanan ja Pappyn luona muutama päivä, mennä seuraavaksi hostäidin isän luokse ja vaihtaa vielä päikseen kaksi kertaa seuraavalla viikolla. Tapasin myös ensimmäistä kertaa hostäidin velipuolen, joka oli juuri tullut käymään toiselta puolelta Michigania.

14 päivän aikana kävin: rannikkovartioston lentotukikohdassa, katsomassa lentonäytöstä, minigolfaamassa, ajamassa karting -autoilla, melomassa kajakilla, paddleboardaamassa, MacKinac Islandilla, katsomassa lehmien lypsyä, kirsikkafestivaaleilla, rannalla katsomassa itsenäisyyspäivän ilotulituksia, perhosnäyttelyssä, hiekkasärkillä, vanhan Corveten kyydissä, köysiradalla, uimassa...

Ilmat oli mahtavat, koko kaksi viikkoa +34-38 astetta. Nam nam.

Mieleenpainuva hetki oli yhtenä iltana, kun hostäiti kaiveli kaikki sen vanhat nuoruuden tavarat ja näytti niitä meille. G valmistui FIT:stä (Fashion Institute of Technology) muotisuunnittelijaksi. Päivääkään ei tehnyt sen alan hommia, vaan erikoistui parfyymi -ja hiusalan markkinointiin. Mutta Nana oli säilyttänyt kaikki FIT -ajan koulutyöt, joiden seassa oli paljon vaatesuunnitelmia ja piirroksia. Lisäksi niissä laatikoissa oli erilaisia vaatteita, muun muassa Prom -mekko, jonka G oli itse suunnitellut.

Rakastan valokuvia, ja vietinkin monta tuntia valokuva-albumien parissa, katselemassa kuvia hostäidin lapsuudesta ja nuoruudesta, valmistujaisista häihin, A:n syntymästä tähän päivään. Valokuvat on mun mielestä aina olleet kauhean kiehtovia jostain syystä. Ehkä se on se onnellisuuden ja täydellisyyden tunne, joka välittyy niistä niin helposti. On helppo eksyä siihen maailmaan, kun tuntuu että kaikki oli ennen paljon helpompaa vaikka se tuntui ihan erilaiselta siinä hetkessä kun kuva otettiin.

Hostäiti lähti viikon jälkeen ja me jäätiin A:n kanssa vielä toiseksi viikoksi. Vannon, että meillä on joku tietty aika, jolloin voidaan tulla toimeen hyvin ja sitten aletaan käydä toistemme hermoille. Viimeiset päivät olivatkin sitä tuttua kinastelua.
14.7. lennettiin kaksin takaisin kotiin, au pair oli ainakin hirmuväsynyt.

SETTLING DOWN

Pyydän jo etukäteen anteeksi, mun kirjoittaminen on vähän ruosteessa...

Nyt on siis vietetty jo yli viikko uudessa talossa ja uudessa huoneessa.
Tähän on pakko lisätä kuva mun tavarakasasta minkä raahasin edellisestä huoneestani tänne:

           6 jätesäkillistä vaatteita, iso matkalaukku, pienempi matkalaukku, kaksi pienempää muovikassia, pinkki keilakassi, 3 pahvilaatikkoa ja 5 ruokakassia.

Miten voi olla noin paljon tavaraa vuoden jälkeen?
Juuli auttoi mua heittelemään kaikki kamat säkkeihin ja pahvilaatikoihin, eikä me niitä kauheesti kategorisoitu. Ajattelin että no, onhan mulla hyvin aikaa niitä järjestellä. Siinä ne seiso, eteisessä, maanantai-illasta lauantaihin.Oli hyvä lähteä suihkusta läpimärkänä etsimään shampoota alakerrasta. Kävin kyllä viikon aikana Targetissa ostamassa vähän lisää tosi-tärkeetä -tavaraa.

Sunnuntaina lähdin ajamaan Massachusettsiin, hostperheen vuokratalolle. Kahden tunnin jälkeen pääsin Connecticutista uuteen osavaltioon. A tuli myös meidän kanssa sinne, pitämään E:lle seuraa. Pojilla meni ihan hyvin, mutta kolmantena päivänä meno alkoi jo käydä ainakin au pairin hermoille. Oli taas sellanen "hakkaanko päätä seinään" -fiilis. Kaikista lapsista ketä olen tavannut, saati vahtinut, A:lla on ylivoimaisesti suurin, näsäviisain ja vittumaisin suu. Se kakara ei kyllä osaa olla hiljaa kun pitäisi. Useimmilla lapsilla on sellainen nappi tuolla takaraivossa minkä pitäisi napsahtaa automaattisesti, kun lapsi tajuaa menneensä liian pitkälle tai ylittäneensä sen maagisen rajan minkä toisella puolella on räjähtämäisillään oleva aikuinen. A:lla sitä ei ole.
Kun 7-vuotias kertoo sulle miten asioiden pitäisi mennä ja kaikki sun sanomiset tulee bumerangina takasin, siinä vaiheessa tekee mieli vedellä ympäri korvia ja päästellä suusta kaikki ärräpäät mitä maailmasta löytyy. Uskokaa tai älkää, en kannusta ruumiilliseen kuritukseen missään määrin, mutta mun on ihan turha maalailla mitään ruusuisia kuvia au pairin hommasta.
On aika hankala laskea kymmeneen ja poistua paikalta, kun se lapsi seuraa sua seuraavaksi joka paikkaan ja jatkaa sen ärsyttävää kitinää.

A:lla on nykyään uusi lapsenvahti(siis ei au pair, vaan 'babysitter'). E meni eilen leikkimään A:n luokse pariksi tunniksi päivällä, kun tämä uusi sitteri oli siellä. Kävin sitten hakemaan E:n ja oven avasi suurinpiirtein mun ikänen, paksulti meikattu tyttö. Kertoi E:n olleen tosi kiltisti, mutta A oli kuulemma "läpsinyt perseelle ja viisastellut"(ei siis mitään uutta mulle)... "Juu, se on ollut samanlainen eilisestä asti, joten en ottaisi itseeni kauheesti", sanoin ymmärtäväisesti. Kävi vähän sääliksi, että mä lähdin sen 'kivan' lapsen kanssa kotiin ja lapsenvahti -parka jäi A:n kanssa sinne. Toisaalta olin kyllä hieman tyytyväinen siitä, ettei A käyttäytynyt kuin demonilapsi vain mun seurassa. Vahingonilo on paras ilo...



Tänään E ja T lähti takaisin Massachusettsiin sunnuntaihin asti ja mä jään koiravahdiksi, ihan omasta tahdostani. Mulle taitaa riittää tää matkailu vähäksi aikaa. Haluan vaan olla kotioloissa ja nukkua omassa sängyssä.

Koko päivän on soinut No Doubtin uusin biisi päässä, joten se sopiikin just tähän postaukseen.

It's a whole new ballgame, people.

Uusi vuosi, uusi ulkoasu. Kyllästyin tohon vanhaan niin päätin muokkailla blogia.
Mitäs tykkäätte?

SURPRISE!

Nyt kävikin sitten niin että mun au pair -vuosi pidentyy 9:llä kuukaudella!
Käväsin tässä myös nopeesti 2,5 vkon lomalla Suomessa, onnekkaita olivat ne jotka ehti mut näkemään.

Toinen yllätys on myös se, että muutan tohon naapuriperheeseen! A:n paras kaveri, E, muistattehan? Sitä poikaa oon siis menossa vahtiin seuraavaksi.

Plussaa: - tuttu perhe
             - tutut kuviot
             - saan hengailla Juulin kanssa joulukuuhun asti!
             - ei tarvitse raahata mun kamoja hirveen kauas, vaan kadun toiselle puolelle
             - pystyn vielä näkemään mun vanhaa hostperhettä
             

Miinusta:
               - ei uutuuden tuntua
               -  tutut kuviot ja vanhat maisemat


Heti ensimmäiseksi kun aloitan "työt" uudessa perheessä, saan pari päivää vapaata hengailla tyhjässä talossa, kun perhe on niitten kesämökillä Massachusettsissa. Seuraan niitä sitten perheen kakkosautolla myöhemmin. Saa nähdä löydänkö perille vai seikkailenko erämaassa... Google Maps on kaveri.

Mulla on myöskin vapaata koko tämä viikko, koska A on isänsä kanssa Romaniassa, tapaamassa isovanhempiaan. Siispä on hyvää aikaa saada tää blogi uudistettua ja päiviteltyä.

I'm back, bitches. Miss me?



              
              

UPDATE

Tuntuu tosi saamattomalta, kun ei jaksa kirjoitella blogiin mitään... Myönnän, että välillä TV menee kirjoittamisen edelle, koska tällä hetkellä seuraan varmaan 20 eri sarjaa(DWTS, MIOBI, Up All Night, The Voice, Täykkärit, GCB, Awake, Missing, Modern Family, Last Man Standing...)Nytkin taustalla on American Idol.
Joukkoon mahtuu vielä suomalaisia, mm. päivän naurut tuova Viidakon tähtöset ja talvella seurattu Putous yms.

Aika paljon on tapahtunut siitä, kun viimeksi bloggailin.
Maaliskuun puolessa välissä hostäiti lähti reilu viikon ajaksi Italiaan työmatkalle ja me jäätiin A:n ja Nanan kanssa tänne kolmisin. Päätettiin tehdä kevätsiivous koko taloon ja tehtiinkin, mutta se meni vähän metsään koska hostäiti veti keilapallon kokoisen herneen siitä nenään. Saattoi liittyä jotenkin siihenkin, että me järjesteltiin kaikki kaapit uudestaan ja nyt hostmom ei löydä mitään koska melkein mikään ei ole siellä missä se ennen oli..

Kesälle on varattu lennot Michiganiin, jossa me vietetään 2 viikkoa hostäidin vanhempien luona.
Lisäksi mun oma äiti päätti vihdoin lähteä käymään täällä ja se saapuukin mun kummitädin kanssa 30.4. Outoa ajatella, että näen äitin alle kuukauden päästä, kun viimeksi nähtiin elokuussa! Hullua!

Jasmiina lähti tänään kotiin, selvittyään au pair -vuodesta. Nyt on taas yksi suomalainen vähemmän CT:ssä, jäljellä vielä minä, Juuli ja Noora.
Juulin kanssa ruvettiin kuntokuurille, koska kyllästyttiin kaikkeen tähän syömiseen. Itse oon tällä viikolla käynyt jo kaksi kertaa Zumbassa, vielä huomenna yksi tunti ja sitten perjantaina joogaa.
Viime viikolla käytiin katsomassa Mirror Mirror ja sitä ennen Hunger Games ja 21 Jump Street. Ja seuraavana vuorossa on Titanic 3D ja American Reunion. Oon täällä käynyt enemmän elokuvissa kuin Suomessa ja hirveen vähän lainaan esim. kirjastosta, mikä olis tietysti mun lompakolle paljon edullisempi vaihtoehto..

 

                                                        Leffaan tarttee aina ICEE:n.

                                             Mun lemppari lattiamoppi, Buddy. (E:n koira)

CELEBRATE GOOD TIMES, COME ON!

Ajattelin laittaa kaikki juhlapyhät samaan postaukseen, säästyy palstatilaa.
Alotetaan ensin siis kiitospäivästä.
Amerikka kulkee juhlasta toiseen, joten heti kun mätänevät Halloween -kurpitsat on heitetty menemään ja luurangot laitettu takasin kaappiin, voidaankin sit siirtyä kiitospäivään eli thanksgivingiin.
Meidän piti ensin mennä naapuriin viettämään kiitospäivää, mutta suunnitelmat vähän muuttuikin ja päädyttiin hostäidin kaverin luokse. Siellä oli myös niiden perhetuttuja Kanadasta. Keskusteltiin yhden naisen kanssa sen matkasta Afrikkaan, Kanadan ja Suomen yhtäläisyyksistä ja kanadalaisista bändeistä.
Ruoka oli mielettömän hyvää. Eniten tykkäsin alkukeitosta, joka oli kotitekoista lobster bisquea. Siitä on tullut mun uusi lemppari.

 Sain myös uuden parhaan kaverin, Oliven, joka oli suloisin bullmastiffi. Ja mähän en tunnetusti voi vaan vastustaa koiria.

                                                Joku kuolasi kalkkunan jämiä...

Kiitospäivän jälkeen siirryttiin jouluvalmisteluihin, joka näkyi mm. ihmisten pihoissa. Hirveän paljon erilaisia valoja, värikkäät taisi olla kaikista suosituimpia. Paljon näkyi myös tosi mauttomia koristeita, esim. puhallettavia joulupukkeja sun muita, jotka on vaan suoraan sanottuna rumia.
Meidän korttelissa on yksi talo, josta jo mainitsinkin ja lupasin kuvia. Niiden jouluvalot ylittää kaiken, mitä oon koskaan nähnyt, täällä tai Suomessa.

                             En halua edes ajatella millainen sähkölasku näille rapsahtaa tammikuussa.


 Jouluaatto meni Juulin hostperheen luona, missä syötiin kunnon italialainen illallinen.

 Ja maistoin ekaa kertaa simpukoita! Olen aika valmis kokeilemaan kaikkea uutta ruokaan liittyen ainakin, mutta yllätyksekseni tykkäsin kauheasti niistä. Ne tuntui lähinnä tosi eksoottiselta eikä jouluiselta niinkään. Aattona istuin myös koneen äärellä pari tuntia, kun skypetin kotiin, jossa perhe jo availi omia lahjojaan. Tuntui vähän oudolta katsella ruudulta sitä samaa, missä olin ollut mukana 18 vuotta ja nyt ekaa kertaa poissa.

Ei-jouluisuus -tunne jatkui sitten myös joulupäivänä. Herättiin puoli seitsemältä aamulla availemaan lahjoja. A meni kuin tornado kaikkien lahjojensa läpi, hädin tuskin edes tajusi mitä kaikkea se saikaan niistä paketeista. Hostäidille annoin kehyksen, johon tilasin niiden omia kuvia muokattuani niitä mun koneella. Näiden tietokoneella on niin paljon hyviä valokuvia, joita kukaan ei näe ja se on mun mielestä niin harmi, joten siitä siis idea. Lisäksi annoin valokuvakehyksen hostäidin äidille ja isäpuolelle, johon laitoin mun omia ottamia kuvia A:sta. Näin Walmartissa sellasen valmiskehyksen, jossa luki "Grandkids - fill a place in your heart you never knew was empty", mutta ne kuva-aukot oli pelkästään vaakatasossa ja mulla on enemmän pystykuvia, joten ostin siis tavallisen mustan kehyksen, johon ne kuvat pystyy laittaan kumminpäin vaan ja jossa oli tilaa kolmelle kuvalle. Kirjoitin saman lauseen itse tussilla kehykseen. Sillä siitä tulikin vähän omatekosempi/henkilökohtaisempi.

Itse sain hostperheeltä tälläsiä: cupcake -joulukuusenkoriste, lippu Gazillion Bubble show:hun, kahvikuppi ja Dunkin Donuts -lahjakortti... Hostäidin äidiltä sain itsetehdyn joulusukan:

  Voisin hankkia mun tulevaisudenkotiin takan ihan vaan et voin sit laittaa tän siihen reunukselle joka  joulu ♥

Jouluruokana syötiin lohta(ei edes savustettua sellaista) ja riisiä. Ärsytti suunnattomasti, ettei tässä perheessä edes tajuta kunnon jouluruoan perään. Jouluna on tarkoitus syödä kolme kertaa päivässä samaa ruokaa ja seuraavan viikon! En ole koskaan kaivannut niin paljon kinkkua, maksalaatikkoa, perunaa, savulohta, graavilohta, paprika -Koskenlaskijaa, lihapullia ja limppua... Melkein tuli itku. Joulupäivä ei ollut mitenkään kauhean erikoinen ja vähän ahdisti, koska olen tottunut siihen, että jouluna on talo täynnä ihmisiä ja meitä oli täällä vain viisi. Joulu ei tuntunut joululta. Yhtään. 

Seuraavaksi oli vuorossa uusi vuosi. Mr Divo aka Niilo tuli Suomesta asti mua moikkaamaan. Hostäiti antoi Nipan asua meidän vierashuoneessa koko sen kahden viikon ajan. Heti kun A tajusi, että Niilo osaa pelata Wii:tä, se olikin sitten siinä. Yhtäkkiä mä en enää ollutkaan yhtään kiinnostava, vaan pojat pelas lähinnä keskenänsä sitä pelikonetta. 

No, siis UV:na päätettiin lähteä Nykiin katsomaan pallon pudotusta Times Squarelle Juulin ja Jasmiinan kanssa. No, ei taas mennyt niin kuin elokuvissa (varsinkaan niinkuin siinä New Years Eve -leffassa). Saavuttiin kuuden aikaan Nykiin ja yritettiin päästä Times Squaren läheisyyteen. Siinä vaiheessa poliisit oli jo sulkenut suurimman osan sinne johtavista kaduista, kunnes 59th Streetin kohdalta päästiin vähän lähemmäs... Kunnes osuttiin ihmisseinään. Oltiin kaikki neljä yhtä mieltä siitä, että me ei todellakaan seisottaisi siinä seuraavaa kuutta tuntia, ihmisten ympäröiminä, paikassa, josta me ei edes nähty mitään. Siirryttiin Central Parkiin, jossa käveltiin ja juteltiin vähän aikaa. Lähdettiin jossain vaiheessa etsimään ruokapaikkaa ja löydettiinkin sellainen diner, jossa istuttiin muutama tunti syömässä niitä samoja hampurilaisia. Lasku olikin sellanen kevyet 100 dollaria neljältä ihmiseltä. Lähemmäs keskiyötä käveltiin takaisin Keskuspuistoon ottamaan vastaan vuosi 2012. Korkattiin skumppapullo ja katsottiin upeita ilotulituksia. Kaiken kaikkiaan ihan kiva uusi vuosi!