Pyydän jo etukäteen anteeksi, mun kirjoittaminen on vähän ruosteessa...
Nyt on siis vietetty jo yli viikko uudessa talossa ja uudessa huoneessa.
Tähän on pakko lisätä kuva mun tavarakasasta minkä raahasin edellisestä huoneestani tänne:
Miten voi olla noin paljon tavaraa vuoden jälkeen?
Juuli auttoi mua heittelemään kaikki kamat säkkeihin ja pahvilaatikoihin, eikä me niitä kauheesti kategorisoitu. Ajattelin että no, onhan mulla hyvin aikaa niitä järjestellä. Siinä ne seiso, eteisessä, maanantai-illasta lauantaihin.Oli hyvä lähteä suihkusta läpimärkänä etsimään shampoota alakerrasta. Kävin kyllä viikon aikana Targetissa ostamassa vähän lisää tosi-tärkeetä -tavaraa.
Sunnuntaina lähdin ajamaan Massachusettsiin, hostperheen vuokratalolle. Kahden tunnin jälkeen pääsin Connecticutista uuteen osavaltioon. A tuli myös meidän kanssa sinne, pitämään E:lle seuraa. Pojilla meni ihan hyvin, mutta kolmantena päivänä meno alkoi jo käydä ainakin au pairin hermoille. Oli taas sellanen "hakkaanko päätä seinään" -fiilis. Kaikista lapsista ketä olen tavannut, saati vahtinut, A:lla on ylivoimaisesti suurin, näsäviisain ja vittumaisin suu. Se kakara ei kyllä osaa olla hiljaa kun pitäisi. Useimmilla lapsilla on sellainen nappi tuolla takaraivossa minkä pitäisi napsahtaa automaattisesti, kun lapsi tajuaa menneensä liian pitkälle tai ylittäneensä sen maagisen rajan minkä toisella puolella on räjähtämäisillään oleva aikuinen. A:lla sitä ei ole.
Kun 7-vuotias kertoo sulle miten asioiden pitäisi mennä ja kaikki sun sanomiset tulee bumerangina takasin, siinä vaiheessa tekee mieli vedellä ympäri korvia ja päästellä suusta kaikki ärräpäät mitä maailmasta löytyy. Uskokaa tai älkää, en kannusta ruumiilliseen kuritukseen missään määrin, mutta mun on ihan turha maalailla mitään ruusuisia kuvia au pairin hommasta.
On aika hankala laskea kymmeneen ja poistua paikalta, kun se lapsi seuraa sua seuraavaksi joka paikkaan ja jatkaa sen ärsyttävää kitinää.
A:lla on nykyään uusi lapsenvahti(siis ei au pair, vaan 'babysitter'). E meni eilen leikkimään A:n luokse pariksi tunniksi päivällä, kun tämä uusi sitteri oli siellä. Kävin sitten hakemaan E:n ja oven avasi suurinpiirtein mun ikänen, paksulti meikattu tyttö. Kertoi E:n olleen tosi kiltisti, mutta A oli kuulemma "läpsinyt perseelle ja viisastellut"(ei siis mitään uutta mulle)... "Juu, se on ollut samanlainen eilisestä asti, joten en ottaisi itseeni kauheesti", sanoin ymmärtäväisesti. Kävi vähän sääliksi, että mä lähdin sen 'kivan' lapsen kanssa kotiin ja lapsenvahti -parka jäi A:n kanssa sinne. Toisaalta olin kyllä hieman tyytyväinen siitä, ettei A käyttäytynyt kuin demonilapsi vain mun seurassa. Vahingonilo on paras ilo...
Tänään E ja T lähti takaisin Massachusettsiin sunnuntaihin asti ja mä jään koiravahdiksi, ihan omasta tahdostani. Mulle taitaa riittää tää matkailu vähäksi aikaa. Haluan vaan olla kotioloissa ja nukkua omassa sängyssä.
Koko päivän on soinut No Doubtin uusin biisi päässä, joten se sopiikin just tähän postaukseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti