Tänään oli E:n ensimmäinen koulupäivä! Onneksi kesäloma on ohi. Mun on pakko päästä takaisin normaalirutiiniin kiinni. Tässä perheessä mulla ei ole aamutöitä ollenkaan, mikä sopii mulle tosi hyvin.
Tällä viikolla onkin töitä 15.30-18.30 ma-pe ja viikonloppuna lähdetään taas Massachusettsiin, hostvanhemmilla on jotkut häät mihin niiden pitää osallistua.
On muuten mahtavaa huomata kuinka lapset kasvaa. E:llä oli kesällä synttärit ja poika sai 7-vuotislahjaksi asenneongelman. Mitään ei voi kysyä etteikö sieltä tulisi näsäviisas vastaus. Ihanaa.
Tällä hetkellä se tekee sitä kyllä enemmän vanhemmilleen, mutta kun tästä aikaa kuluu, niin uskon että saan itsekin varmasti oman osani.
Ajanvietto lasten kanssa on muutenkin palkitsevaa. Jos jotain oppii, niin ainakin sen että itselle pitää osata nauraa, mutta häpeän tunteesta et ikinä pääse eroon. Lapset tykkää yleensä lauleskella itseksensä jotain, yleensä niin että otetaan jokin tuttu sävelmä, vaikka 'Tuiki Tuiki Tähtönen' ja keksitään siihen uudet sanat.
Varsinkin poikien kanssa ne lyriikat on lajia: "You're so stupid, you're so fat and chubby and fat fat fat fat and stu-piiiid." (suom. "Oot niin tyhmä, oot niin läski ja pullee ja läski läski läski läski ja tyh-määäää")
Vartin toiston jälkeen se jumittaa seuraavaksi sun päässä. Ainoa keino päästä siitä eroon on joko a) hyräillä siihen äkkiä tilalle joku oikea biisi tai b) pysyä visusti kotona. Mutta auta armias, jos menet johonkin julkiselle paikalle... On meinaan hieno huomata kaupan sipsihyllyllä, että se biisi ei enää kuulukaan vain sun pääsi sisällä vaan se on siirtynyt sun äänihuuliisi ja hoilaatkin sitä ääneen: "You're so fat and chubby and fat fat fat..." Siinä vaiheessa, kun tajuat mitä juuri tapahtui, ainakin kuusi ihmistä katsoo sua. Siinä vaiheessa sä kyllä liukenet paikalta aika noileesti... Ja sitten huomaat että otit kiireessä väärän sipsipussin. Mutta eihän sinne hyllylle voi mennä enää takaisin tietenkään! ...Tälläsissä tilanteissa harvemmin naurattaa ensin ja hävettää myöhemmin.
Asiasta kolmanteen, tänään oli elokuun au pair -tapaaminen Starbucksissa. Koko porukka oli täynnä uusia naamoja, auppareita jotka ovat olleet täällä vain muutaman viikon. Musta tuntui jotenkin kauhean "vanhalta", vähän niinkuin 'been there, done that' -fiiliksellä. Tällä hetkellä ainakaan ei vaan kiinnostaisi tutustua kehenkään uuteen ja tavallaan aloittaa taas alusta. Mutta ehkä mun on pakko, kun Juulikin lähtee joulukuussa... Saa nähdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti