TRAVEL FEVER HALLUCINATIONS

Tänä vuonna kesä meni tosi nopeasti ja oli täyteenahdatumpi kuin koskaan ennen. Elin matkalaukusta melkein kahdeksan viikkoa.

Ensimmäisenä oli Michigan.
Lähdettiin 30.6. puolenpäivän aikaan LaGuardian kentälle. Lento Traverse Cityyn kesti pari tuntia. Itse en ole ollenkaan hyvä lentäjä, kadehdin niitä ihmisiä, jotka tuntee itsensä tosi kotoisaksi lentokoneessa. Oli hieman ahtaanpaikankammoa ikkunapaikalla. Lisäksi mulla oli rahdattavana A:n turvaistuin, joka ei tietenkään mahtunut ylälokeroon. Onneksi mun vieressä istuva nainen tarjoutui laittamaan sen edessä istuvan penkin alle oman laukkunsa tilalle. Se kyllä katsoi mua hieman säälivästi, ihan kuin olisin ollut joku väsynyt neljän lapsen äiti, joka joutui raahaamaan turvaistuimia koneessakin. Oikeastaan siltä musta tuntuikin, ainakin kahden viikon jälkeen.

Kentällä oli vastassa G:n (entinen hostäiti) äiti Nana. Suunnitelmissa oli viettää Nanan ja Pappyn luona muutama päivä, mennä seuraavaksi hostäidin isän luokse ja vaihtaa vielä päikseen kaksi kertaa seuraavalla viikolla. Tapasin myös ensimmäistä kertaa hostäidin velipuolen, joka oli juuri tullut käymään toiselta puolelta Michigania.

14 päivän aikana kävin: rannikkovartioston lentotukikohdassa, katsomassa lentonäytöstä, minigolfaamassa, ajamassa karting -autoilla, melomassa kajakilla, paddleboardaamassa, MacKinac Islandilla, katsomassa lehmien lypsyä, kirsikkafestivaaleilla, rannalla katsomassa itsenäisyyspäivän ilotulituksia, perhosnäyttelyssä, hiekkasärkillä, vanhan Corveten kyydissä, köysiradalla, uimassa...

Ilmat oli mahtavat, koko kaksi viikkoa +34-38 astetta. Nam nam.

Mieleenpainuva hetki oli yhtenä iltana, kun hostäiti kaiveli kaikki sen vanhat nuoruuden tavarat ja näytti niitä meille. G valmistui FIT:stä (Fashion Institute of Technology) muotisuunnittelijaksi. Päivääkään ei tehnyt sen alan hommia, vaan erikoistui parfyymi -ja hiusalan markkinointiin. Mutta Nana oli säilyttänyt kaikki FIT -ajan koulutyöt, joiden seassa oli paljon vaatesuunnitelmia ja piirroksia. Lisäksi niissä laatikoissa oli erilaisia vaatteita, muun muassa Prom -mekko, jonka G oli itse suunnitellut.

Rakastan valokuvia, ja vietinkin monta tuntia valokuva-albumien parissa, katselemassa kuvia hostäidin lapsuudesta ja nuoruudesta, valmistujaisista häihin, A:n syntymästä tähän päivään. Valokuvat on mun mielestä aina olleet kauhean kiehtovia jostain syystä. Ehkä se on se onnellisuuden ja täydellisyyden tunne, joka välittyy niistä niin helposti. On helppo eksyä siihen maailmaan, kun tuntuu että kaikki oli ennen paljon helpompaa vaikka se tuntui ihan erilaiselta siinä hetkessä kun kuva otettiin.

Hostäiti lähti viikon jälkeen ja me jäätiin A:n kanssa vielä toiseksi viikoksi. Vannon, että meillä on joku tietty aika, jolloin voidaan tulla toimeen hyvin ja sitten aletaan käydä toistemme hermoille. Viimeiset päivät olivatkin sitä tuttua kinastelua.
14.7. lennettiin kaksin takaisin kotiin, au pair oli ainakin hirmuväsynyt.