IT'S LIKE FIRST DAY OF SCHOOL AGAIN

Tänään oli E:n ensimmäinen koulupäivä! Onneksi kesäloma on ohi. Mun on pakko päästä takaisin normaalirutiiniin kiinni. Tässä perheessä mulla ei ole aamutöitä ollenkaan, mikä sopii mulle tosi hyvin.
Tällä viikolla onkin töitä 15.30-18.30 ma-pe ja viikonloppuna lähdetään taas Massachusettsiin, hostvanhemmilla on jotkut häät mihin niiden pitää osallistua.

On muuten mahtavaa huomata kuinka lapset kasvaa. E:llä oli kesällä synttärit ja poika sai 7-vuotislahjaksi asenneongelman. Mitään ei voi kysyä etteikö sieltä tulisi näsäviisas vastaus. Ihanaa.
Tällä hetkellä se tekee sitä kyllä enemmän vanhemmilleen, mutta kun tästä aikaa kuluu, niin uskon että saan itsekin varmasti oman osani.

Ajanvietto lasten kanssa on muutenkin palkitsevaa. Jos jotain oppii, niin ainakin sen että itselle pitää osata nauraa, mutta häpeän tunteesta et ikinä pääse eroon. Lapset tykkää yleensä lauleskella itseksensä jotain, yleensä niin että otetaan jokin tuttu sävelmä, vaikka 'Tuiki Tuiki Tähtönen' ja keksitään siihen uudet sanat.
Varsinkin poikien kanssa ne lyriikat on lajia: "You're so stupid, you're so fat and chubby and fat fat fat fat and stu-piiiid." (suom. "Oot niin tyhmä, oot niin läski ja pullee ja läski läski läski läski ja tyh-määäää")
Vartin toiston jälkeen se jumittaa seuraavaksi sun päässä. Ainoa keino päästä siitä eroon on joko a) hyräillä siihen äkkiä tilalle joku oikea biisi tai b) pysyä visusti kotona. Mutta auta armias, jos menet johonkin julkiselle paikalle... On meinaan hieno huomata kaupan sipsihyllyllä, että se biisi ei enää kuulukaan vain sun pääsi sisällä vaan se on siirtynyt sun äänihuuliisi ja hoilaatkin sitä ääneen: "You're so fat and chubby and fat fat fat..." Siinä vaiheessa, kun tajuat mitä juuri tapahtui, ainakin kuusi ihmistä katsoo sua. Siinä vaiheessa sä kyllä liukenet paikalta aika noileesti... Ja sitten huomaat että otit kiireessä väärän sipsipussin. Mutta eihän sinne hyllylle voi mennä enää takaisin tietenkään! ...Tälläsissä tilanteissa harvemmin naurattaa ensin ja hävettää myöhemmin.


Asiasta kolmanteen, tänään oli elokuun au pair -tapaaminen Starbucksissa. Koko porukka oli täynnä uusia naamoja, auppareita jotka ovat olleet täällä vain muutaman viikon. Musta tuntui jotenkin kauhean "vanhalta", vähän niinkuin 'been there, done that' -fiiliksellä. Tällä hetkellä ainakaan ei vaan kiinnostaisi tutustua kehenkään uuteen ja tavallaan aloittaa taas alusta. Mutta ehkä mun on pakko, kun Juulikin lähtee joulukuussa... Saa nähdä.

TRAVEL FEVER HALLUCINATIONS

Tänä vuonna kesä meni tosi nopeasti ja oli täyteenahdatumpi kuin koskaan ennen. Elin matkalaukusta melkein kahdeksan viikkoa.

Ensimmäisenä oli Michigan.
Lähdettiin 30.6. puolenpäivän aikaan LaGuardian kentälle. Lento Traverse Cityyn kesti pari tuntia. Itse en ole ollenkaan hyvä lentäjä, kadehdin niitä ihmisiä, jotka tuntee itsensä tosi kotoisaksi lentokoneessa. Oli hieman ahtaanpaikankammoa ikkunapaikalla. Lisäksi mulla oli rahdattavana A:n turvaistuin, joka ei tietenkään mahtunut ylälokeroon. Onneksi mun vieressä istuva nainen tarjoutui laittamaan sen edessä istuvan penkin alle oman laukkunsa tilalle. Se kyllä katsoi mua hieman säälivästi, ihan kuin olisin ollut joku väsynyt neljän lapsen äiti, joka joutui raahaamaan turvaistuimia koneessakin. Oikeastaan siltä musta tuntuikin, ainakin kahden viikon jälkeen.

Kentällä oli vastassa G:n (entinen hostäiti) äiti Nana. Suunnitelmissa oli viettää Nanan ja Pappyn luona muutama päivä, mennä seuraavaksi hostäidin isän luokse ja vaihtaa vielä päikseen kaksi kertaa seuraavalla viikolla. Tapasin myös ensimmäistä kertaa hostäidin velipuolen, joka oli juuri tullut käymään toiselta puolelta Michigania.

14 päivän aikana kävin: rannikkovartioston lentotukikohdassa, katsomassa lentonäytöstä, minigolfaamassa, ajamassa karting -autoilla, melomassa kajakilla, paddleboardaamassa, MacKinac Islandilla, katsomassa lehmien lypsyä, kirsikkafestivaaleilla, rannalla katsomassa itsenäisyyspäivän ilotulituksia, perhosnäyttelyssä, hiekkasärkillä, vanhan Corveten kyydissä, köysiradalla, uimassa...

Ilmat oli mahtavat, koko kaksi viikkoa +34-38 astetta. Nam nam.

Mieleenpainuva hetki oli yhtenä iltana, kun hostäiti kaiveli kaikki sen vanhat nuoruuden tavarat ja näytti niitä meille. G valmistui FIT:stä (Fashion Institute of Technology) muotisuunnittelijaksi. Päivääkään ei tehnyt sen alan hommia, vaan erikoistui parfyymi -ja hiusalan markkinointiin. Mutta Nana oli säilyttänyt kaikki FIT -ajan koulutyöt, joiden seassa oli paljon vaatesuunnitelmia ja piirroksia. Lisäksi niissä laatikoissa oli erilaisia vaatteita, muun muassa Prom -mekko, jonka G oli itse suunnitellut.

Rakastan valokuvia, ja vietinkin monta tuntia valokuva-albumien parissa, katselemassa kuvia hostäidin lapsuudesta ja nuoruudesta, valmistujaisista häihin, A:n syntymästä tähän päivään. Valokuvat on mun mielestä aina olleet kauhean kiehtovia jostain syystä. Ehkä se on se onnellisuuden ja täydellisyyden tunne, joka välittyy niistä niin helposti. On helppo eksyä siihen maailmaan, kun tuntuu että kaikki oli ennen paljon helpompaa vaikka se tuntui ihan erilaiselta siinä hetkessä kun kuva otettiin.

Hostäiti lähti viikon jälkeen ja me jäätiin A:n kanssa vielä toiseksi viikoksi. Vannon, että meillä on joku tietty aika, jolloin voidaan tulla toimeen hyvin ja sitten aletaan käydä toistemme hermoille. Viimeiset päivät olivatkin sitä tuttua kinastelua.
14.7. lennettiin kaksin takaisin kotiin, au pair oli ainakin hirmuväsynyt.

SETTLING DOWN

Pyydän jo etukäteen anteeksi, mun kirjoittaminen on vähän ruosteessa...

Nyt on siis vietetty jo yli viikko uudessa talossa ja uudessa huoneessa.
Tähän on pakko lisätä kuva mun tavarakasasta minkä raahasin edellisestä huoneestani tänne:

           6 jätesäkillistä vaatteita, iso matkalaukku, pienempi matkalaukku, kaksi pienempää muovikassia, pinkki keilakassi, 3 pahvilaatikkoa ja 5 ruokakassia.

Miten voi olla noin paljon tavaraa vuoden jälkeen?
Juuli auttoi mua heittelemään kaikki kamat säkkeihin ja pahvilaatikoihin, eikä me niitä kauheesti kategorisoitu. Ajattelin että no, onhan mulla hyvin aikaa niitä järjestellä. Siinä ne seiso, eteisessä, maanantai-illasta lauantaihin.Oli hyvä lähteä suihkusta läpimärkänä etsimään shampoota alakerrasta. Kävin kyllä viikon aikana Targetissa ostamassa vähän lisää tosi-tärkeetä -tavaraa.

Sunnuntaina lähdin ajamaan Massachusettsiin, hostperheen vuokratalolle. Kahden tunnin jälkeen pääsin Connecticutista uuteen osavaltioon. A tuli myös meidän kanssa sinne, pitämään E:lle seuraa. Pojilla meni ihan hyvin, mutta kolmantena päivänä meno alkoi jo käydä ainakin au pairin hermoille. Oli taas sellanen "hakkaanko päätä seinään" -fiilis. Kaikista lapsista ketä olen tavannut, saati vahtinut, A:lla on ylivoimaisesti suurin, näsäviisain ja vittumaisin suu. Se kakara ei kyllä osaa olla hiljaa kun pitäisi. Useimmilla lapsilla on sellainen nappi tuolla takaraivossa minkä pitäisi napsahtaa automaattisesti, kun lapsi tajuaa menneensä liian pitkälle tai ylittäneensä sen maagisen rajan minkä toisella puolella on räjähtämäisillään oleva aikuinen. A:lla sitä ei ole.
Kun 7-vuotias kertoo sulle miten asioiden pitäisi mennä ja kaikki sun sanomiset tulee bumerangina takasin, siinä vaiheessa tekee mieli vedellä ympäri korvia ja päästellä suusta kaikki ärräpäät mitä maailmasta löytyy. Uskokaa tai älkää, en kannusta ruumiilliseen kuritukseen missään määrin, mutta mun on ihan turha maalailla mitään ruusuisia kuvia au pairin hommasta.
On aika hankala laskea kymmeneen ja poistua paikalta, kun se lapsi seuraa sua seuraavaksi joka paikkaan ja jatkaa sen ärsyttävää kitinää.

A:lla on nykyään uusi lapsenvahti(siis ei au pair, vaan 'babysitter'). E meni eilen leikkimään A:n luokse pariksi tunniksi päivällä, kun tämä uusi sitteri oli siellä. Kävin sitten hakemaan E:n ja oven avasi suurinpiirtein mun ikänen, paksulti meikattu tyttö. Kertoi E:n olleen tosi kiltisti, mutta A oli kuulemma "läpsinyt perseelle ja viisastellut"(ei siis mitään uutta mulle)... "Juu, se on ollut samanlainen eilisestä asti, joten en ottaisi itseeni kauheesti", sanoin ymmärtäväisesti. Kävi vähän sääliksi, että mä lähdin sen 'kivan' lapsen kanssa kotiin ja lapsenvahti -parka jäi A:n kanssa sinne. Toisaalta olin kyllä hieman tyytyväinen siitä, ettei A käyttäytynyt kuin demonilapsi vain mun seurassa. Vahingonilo on paras ilo...



Tänään E ja T lähti takaisin Massachusettsiin sunnuntaihin asti ja mä jään koiravahdiksi, ihan omasta tahdostani. Mulle taitaa riittää tää matkailu vähäksi aikaa. Haluan vaan olla kotioloissa ja nukkua omassa sängyssä.

Koko päivän on soinut No Doubtin uusin biisi päässä, joten se sopiikin just tähän postaukseen.

It's a whole new ballgame, people.

Uusi vuosi, uusi ulkoasu. Kyllästyin tohon vanhaan niin päätin muokkailla blogia.
Mitäs tykkäätte?

SURPRISE!

Nyt kävikin sitten niin että mun au pair -vuosi pidentyy 9:llä kuukaudella!
Käväsin tässä myös nopeesti 2,5 vkon lomalla Suomessa, onnekkaita olivat ne jotka ehti mut näkemään.

Toinen yllätys on myös se, että muutan tohon naapuriperheeseen! A:n paras kaveri, E, muistattehan? Sitä poikaa oon siis menossa vahtiin seuraavaksi.

Plussaa: - tuttu perhe
             - tutut kuviot
             - saan hengailla Juulin kanssa joulukuuhun asti!
             - ei tarvitse raahata mun kamoja hirveen kauas, vaan kadun toiselle puolelle
             - pystyn vielä näkemään mun vanhaa hostperhettä
             

Miinusta:
               - ei uutuuden tuntua
               -  tutut kuviot ja vanhat maisemat


Heti ensimmäiseksi kun aloitan "työt" uudessa perheessä, saan pari päivää vapaata hengailla tyhjässä talossa, kun perhe on niitten kesämökillä Massachusettsissa. Seuraan niitä sitten perheen kakkosautolla myöhemmin. Saa nähdä löydänkö perille vai seikkailenko erämaassa... Google Maps on kaveri.

Mulla on myöskin vapaata koko tämä viikko, koska A on isänsä kanssa Romaniassa, tapaamassa isovanhempiaan. Siispä on hyvää aikaa saada tää blogi uudistettua ja päiviteltyä.

I'm back, bitches. Miss me?