Hostperheen ja au pairin välinen 'the phone call' tuli suht nopeesti muutaman e-mailin jälkeen. Lauantaina ostin kuulokesetin (kannattaiskohan mun tsekata onko tässä läppärissä sisäänrakennettu mikrofoni? oh well...) ja sunnuntaina oli sit skypeaika illalle sovittu. Panikoin sisäisesti ja istuin koneella odottelemassa että kello olis yhdeksän.
Alkuhermoilun jälkeen oli paljon helpompi jutella ja kuunnella kun äiti kertoi ummet ja lammet pojastaan, joka puheiden perusteella onkin varsin tyypillinen 6-vuotias.
Poikaa ei näkynyt muutakuin taustalla naureskelmassa itsekseen, vetämässä omaa showta(sekin aika tyypillistä :D), taisi sitäkin vähän ujostuttaa. Mulla itselläni ei oikeastaan ollut paljon kysymyksiä, sähköposteissa ja profiilissa oli tullut aika paljon vastauksia sellasiin asioihin mitä nyt oisin voinu kysyä.
Puolentoista tunnin jälkeen yleistunnelma oli lähinnä se, että "no me ollaan kiinnostuneita susta, sä oot kiinnostunut meistä, eiköhän tää oo sit siinä?" En kyllä kuvitellu että hostperheen saaminen olis noin helppoa, mutta kai sitä joskus joku juttu voikin olla vähemmän vaikeeta. Se on sitä elämän tasapainoa, tai jotain.
Seuraavaksi listalla on paperihommat; viisumi, ajokortti, lääkärintodistus yms.
Asiasta toiseen, oon huomannut, että aina kun kuulen uuden biisin, jään 'raiskaamaan' replay-nappulaa ja kuuntelen sen sitten 1000 kertaa peräkkäin tai ainakin niin kauan, että osaan sanat ulkoa. Suoraan sanottuna kulutan biisin loppuun heti. Paha tapa, mutta ei voi mitään.
"Löysin" uudestaan Destiny's Childin muutama viikko sitten ja tämä laulu onkin puheluaiheinen ja siten sopiva tähän postaukseen. Enjoy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti