Jos ihan totta puhutaan, lähdin koska en jaksanut enää.
Viime kesänä ajattelin vielä, etten ole tehnyt USA:ssa kaikkea mitä halusin, oli vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa.
Syksyllä kuitenkin iski todellisuus.
Uudessa hostperheessäni minulla oli paljon vapaa-aikaa ja vähän velvollisuuksia. Kuulostaa mahtavalta, eikö? NOT. Työskentelin 5 pvää viikossa, 3 tuntia päivässä. Molemmat hostvanhempani olivat koko ajan kotona, melkein aina kun olin ns. työvuorossa. E on ainoa lapsi, eikä mistään helpoimmasta päästä. Läksyjen tekeminen oli ainaista tappelua, halusi tehdä ne äitin ja isän kanssa. E oli aivan liian kiintynyt vanhempiinsa eikä meillä ollut kaksinkeskeistä aikaa. Kolmen pikkuveljen isosiskona, herkkä lapsi oli minulle uusi kokemus.
Kun mukaan heitetään ihmissuhdesotkut, hostvanhempien omat henk.koht. ongelmat, soppa oli valmis.
Loka- marraskuussa tuli välinpitämättömyysvaihe. Mikään ei kiinnostanut, istuin huoneessani suurimman osan vapaa-aikaani. Hurrikaani Sandy uhkasi ja sain melkein paniikkikohtauksen, koska tiesin että olisin jumissa neljän seinän sisällä, ilman sähköä ja lämmitystä hostperheeni kanssa sen iskettyä.
Olin poissaoleva ja vaisu.
Meinasin alkaa itkeä ruokakaupassa, koska kierrettyäni kaikki hyllyt läpi, en löytänyt mitään mitä halusin syödä. Kaikki näytti pahalta eikä mikää maistunut. En jaksanut tutustua uusiin au paireihin, koska näkisin heitä vain vähän aikaa.
Oltuani siellä jo yli vuoden, uutuudenviehätys katosi. Sen tajuaa jokainen au pair jossakin vaiheessa. Amerikkalaisten kasvatusmetodit ärsyttivät, utopinen maailma jossa asuin oli miljoonataloja, Lexus -merkkisiä autoja ja kaksinaamaista ihmissuhdepeliä. Ei enää kiinnostanut kasvattaa toisten ihmisten lapsia.
Minusta tuli, niinkuin toiset au pairit kutsuivat ilmiötä; I-dont-care-AuPair.
Marraskuun loppuvaiheessa parani, nostin itseni ylös ja yritin parantaa työsuoritustani. Työskentelin hostperheeni ohella kahdessa muussa perheessä, sekä Fairfieldin teatterissa bändikamojen myyjänä ja paikannäyttäjänä. Tapasin mahtavia ihmisiä ja minulla oli pitkästä aikaa hauskaa. Siinä vaiheessa olin kuitenkin jo päättänyt etten ole loppuun asti.
Asiaan vaikutti niin ylläolevat asiat, kuin parhaan ystäväni raskaus ja se, että laskettu aika olisi helmikuussa enkä pääsisi näkemään tulevaa kummipoikaani kuin vasta toukokuussa. Kaipasin perhettäni ja kavereitani ja Juulinkin vuosi päättyisi joulukuussa ja jäisin ns. yksin.
Piste ii:n päälle oli kuitenkin ilmoitus hostvanhemmiltani, että he lähtisivät Kaliforniaan ja Kanadaan sukuloimaan jouluksi ja minä jäisin kotiin, koska se maksaisi liikaa ottaa minut mukaan.
Puolitoista viikkoa yksin isossa talossa, joulun aikaan? Se oli jo tarpeeksi rankkaa, etten olisi kotona Suomessa viettämässä joulua, mutta että ihan yksin? Kiitti, mulle riitti. Varasin lennon kotiin 18.pvä joulukuuta, kaksi viikkoa ennen kerroin hostperheelle. He ymmärsivät, olivat varmaan tajunneet etteivät tarvinneet au pairia ollenkaan. Lähdin hyvillä mielin, en polttanut siltoja takanani ja istuessani JFK:ltä lähteneessä koneessa, katsellen New Yorkin valoja iltamyöhällä, olin onnellinen ja surullinen samaan aikaan.
Loppupeleissä olin onnellinen neljästä lisäkuukaudesta joita sain viettää Jenkeissä.
Ja tulin takasin Suomeen hyvään saumaan.
Asiat eivät aina mene niinkuin suunnittelee, mutta kaikella on tapana järjestyä.
