keskiviikko 21. elokuuta 2013

SUMMER DOESN'T END, IT JUST CHANGES LOCATION.

Koko kesä meni bloggaamatta. Upeeta.
Noh, kesä oli ja sen mukana kaikkia häitä ja hautajaisia, ihan kirjaimellisesti.
Parit rippijuhlatkin siellä välissä.
Tässä parit kuvat mun kesästä.

                         Täti ja sen mies viettivät häitään Porissa heinäkuussa. 
Ensimmäistä kertaa Kotkan Meripäivillä! I-dont-care-AuPairit yhdistyivät taas, kun Michelle tuli Saksasta ja mentiin viettään aikaa Juulin kanssa. Nähtiin Teemu Selänteen luksusjahtikin, haha.

          Kesän huippu oli kyllä Rihannan konsertti täpötäydellä Hartwall Areenalla. Täydellinen muija,                                   sairaan kova esitys. Pakko päästä uusiks.



Näitä huippukohtia lukuunottamatta olin koko kesän non-stop töissä.

Nyt alko tällä viikolla koulu, mut siitä viikonloppuna lisää.
Tästä aupair -blogista tuleekin sit varmaan sellainen yleinen lifestyle/opiskelija/sälä -blogi, joten tartten vissiin uuden nimenkin. Pistetään mietintään.

Lopuks vielä asiallinen profeministikuva.





maanantai 24. kesäkuuta 2013

UGLY TRUTH

Sain aikaa sitten kommentin, jossa kysyttiin minkä takia lähdin Jenkeistä ja jätin extendausvuoteni kesken.

Jos ihan totta puhutaan, lähdin koska en jaksanut enää.
Viime kesänä ajattelin vielä, etten ole tehnyt USA:ssa kaikkea mitä halusin, oli vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa.
Syksyllä kuitenkin iski todellisuus.
Uudessa hostperheessäni minulla oli paljon vapaa-aikaa ja vähän velvollisuuksia. Kuulostaa mahtavalta, eikö? NOT. Työskentelin 5 pvää viikossa, 3 tuntia päivässä. Molemmat hostvanhempani olivat koko ajan kotona, melkein aina kun olin ns. työvuorossa. E on ainoa lapsi, eikä mistään helpoimmasta päästä. Läksyjen tekeminen oli ainaista tappelua, halusi tehdä ne äitin ja isän kanssa. E oli aivan liian kiintynyt vanhempiinsa eikä meillä ollut kaksinkeskeistä aikaa. Kolmen pikkuveljen isosiskona, herkkä lapsi oli minulle uusi kokemus.
Kun mukaan heitetään ihmissuhdesotkut, hostvanhempien omat henk.koht. ongelmat, soppa oli valmis.

Loka- marraskuussa tuli välinpitämättömyysvaihe. Mikään ei kiinnostanut, istuin huoneessani suurimman osan vapaa-aikaani. Hurrikaani Sandy uhkasi ja sain melkein paniikkikohtauksen, koska tiesin että olisin jumissa neljän seinän sisällä, ilman sähköä ja lämmitystä hostperheeni kanssa sen iskettyä.
Olin poissaoleva ja vaisu.
Meinasin alkaa itkeä ruokakaupassa, koska kierrettyäni kaikki hyllyt läpi, en löytänyt mitään mitä halusin syödä. Kaikki näytti pahalta eikä mikää maistunut. En jaksanut tutustua uusiin au paireihin, koska näkisin heitä vain vähän aikaa.
Oltuani siellä jo yli vuoden, uutuudenviehätys katosi. Sen tajuaa jokainen au pair jossakin vaiheessa. Amerikkalaisten kasvatusmetodit ärsyttivät, utopinen maailma jossa asuin oli miljoonataloja, Lexus -merkkisiä autoja ja kaksinaamaista ihmissuhdepeliä. Ei enää kiinnostanut kasvattaa toisten ihmisten lapsia.
Minusta tuli, niinkuin toiset au pairit kutsuivat ilmiötä; I-dont-care-AuPair.

Marraskuun loppuvaiheessa parani, nostin itseni ylös ja yritin parantaa työsuoritustani. Työskentelin hostperheeni ohella kahdessa muussa perheessä, sekä Fairfieldin teatterissa bändikamojen myyjänä ja paikannäyttäjänä. Tapasin mahtavia ihmisiä ja minulla oli pitkästä aikaa hauskaa. Siinä vaiheessa olin kuitenkin jo päättänyt etten ole loppuun asti.

Asiaan vaikutti niin ylläolevat asiat, kuin parhaan ystäväni raskaus ja se, että laskettu aika olisi helmikuussa enkä pääsisi näkemään tulevaa kummipoikaani kuin vasta toukokuussa. Kaipasin perhettäni ja kavereitani ja Juulinkin vuosi päättyisi joulukuussa ja jäisin ns. yksin.
Piste ii:n päälle oli kuitenkin ilmoitus hostvanhemmiltani, että he lähtisivät Kaliforniaan ja Kanadaan sukuloimaan jouluksi ja minä jäisin kotiin, koska se maksaisi liikaa ottaa minut mukaan.
Puolitoista viikkoa yksin isossa talossa, joulun aikaan? Se oli jo tarpeeksi rankkaa, etten olisi kotona Suomessa viettämässä joulua, mutta että ihan yksin? Kiitti, mulle riitti. Varasin lennon kotiin 18.pvä joulukuuta, kaksi viikkoa ennen kerroin hostperheelle. He ymmärsivät, olivat varmaan tajunneet etteivät tarvinneet au pairia ollenkaan. Lähdin hyvillä mielin, en polttanut siltoja takanani ja istuessani JFK:ltä lähteneessä koneessa, katsellen New Yorkin valoja iltamyöhällä, olin onnellinen ja surullinen samaan aikaan.



Loppupeleissä olin onnellinen neljästä lisäkuukaudesta joita sain viettää Jenkeissä.
Ja tulin takasin Suomeen hyvään saumaan.

Asiat eivät aina mene niinkuin suunnittelee, mutta kaikella on tapana järjestyä.




keskiviikko 8. toukokuuta 2013

NEW WINDS A BLOWING

Mun blogi on viettänyt aikamoista hiljaiseloa viime aikoina ja ihan syystäkin.
Palasin siis joulukuussa takaisin Suomeen ja extendaus jäi suunniteltua lyhyemmäksi.

En tänne ole paljoakaan kirjoitellut, koska suoraan sanottuna mun elämä on niin tavallista tällä hetkellä etten keksi mitään kerrottavaa. Olen miettinyt, että voisin aloittaa bloggaamisen taas kun siirryn elämässäni seuraavaan uuteen vaiheeseen syksyllä; muutto Helsinkiin ja jatko-opiskelut.
Mansen kasvattina stadilaisuus on todellakin uusi juttu.

Nykyään käyn ihan vaan töissä ja elelen Pirkanmaalla. Sain helmikuussa uuden kummilapsen(poika tällä kertaa) ja iloitsen siitä, että voin vaan hengailla työn ohella.
Välillä tulee hirveitä kaipaus -kohtauksia ja haluaisin vain takaisin Jenkkeihin ja Nykiin, mutta valitettavasti raha on este.
Pidän edelleen yhteyttä mun au pair -kavereihin ja esim. viime viikonlopun vietin Juulilla. Tuntui niin tutulta ja toisaalta hassulta hengailla yhdessä taas pitkästä aikaa, kun viimeksi nähtiin silloin kun saattelin Juulia LaGuardian kentälle joulukuussa.

Lupaan kirjoittaa tässä joku päivä sen toisen osan California -reissusta. Toivottavasti muistan vielä kaikki tapahtumat. Siitäkin on jo yli puoli vuotta!

Pysykää kuulolla, saatan päivitellä tänne kuulumisia kesän aikana :)